Ihmisen lapsi kävi ensimmäistä kertaa miltei vuoteen(!!1) larppaamassa, joten lienee jälleen tullut aika ulkopuolisia uuvuttavan ( saanko-kertoo-mun-hahmosta -cutin )

Mielialaloharin pun very much intended.

Ihmeellistä, miten vähän blogittamisen arvoiseksi kaikki elämässäni tuntuu muuttuvan, kun ikää tulee lisää ja elämä monimuotoistuu entisestään. Tai ehkä ne omat ajatukset vain alkavat tuntua toisarvoisilta kaiken näkemänsä ja kokemansa edessä. Tiedä häntä, mutta nyt olen ainakin niin kipeä, että aion jälleen reilusti kirjoitella suloisista turhuuksista, kun tenttiinluvustakaan ei tule mitään.

Päivä on tosiaan ollut omituinen, lähinnä siksi että aliarvioin reilusti nuhani luonteen, ja hoiputtuani ensin sekopäisenä pitkin kyliä seitsemän tuntia saatoin vain lopulta raahautua kotiin sydän ylikierroksia hakaten ja kaatua lakananvalkeana sänkyyn. Nyt yhtä särkylääkettä ja kaakaokupposta myöhemmin kaikki näyttää hitusen valoisammalta. Kunpa kunto kestäisi vielä vähän kirjastoilua tällä viikolla. Nopeasti ohi vyöryvien päivien tyhjyys kammoksuttaa jo tarpeeksi, ei tee mieli mietiskellä niitä kotona, vaikka mesen ja skypen päässä hyvää seuraa toki onkin. Ja Xboxikin hyrisee seuralaisenani, nyt olen vain pelaamassa niin pelottavaa kohtaa, että pitäisi saada joku raahautumaan tänne henkiseksi sidekickiksi. Miip.

Päivien tyhjyydestä puheenollen, luin juuri huvikseni kaikenlaisia kirjoitelmia, sähköpostiviestejä yms. siltä ajalta kun mies oli vasta lähtenyt maasta. Huaah, kaikki se shokkihöpötyksen määrä, ylikierroksilla käyminen... olen iloinen, etten oikeastaan enää (tai ainakaan tällä hetkellä) tunnista tuota persoonanpalasta omakseni. Onneksi se oli tosiaan vain se kuukausi/pari, jatkuvasti vähitellen helpottuen. Tuntuu jopa hassulta, että nyt kun elämäntilanteen kanssa pärjää viimein näin mainiosti, niin matka onkin vain kolmen viikon päässä. Mutta en todellakaan valita. Jänskätyksen määrä alkaa hipoa ja pilviä. Holy shit you guys!

Elämässä puhaltaa jälleen hullujen suunnitelmien tuulia. Mutta toisaalta elämä alkaa pikkuhiljaa myös opettaa minulle, että usein parhaat lopputulokset seuraavat nimenomaan niistä. Ja jos ei seuraa, niin onpahan ainakin jotain muisteltavaa rollaattorin takana. Suunnitelmat koskevat niin omia vaihtoonlähtösuunnitelmia kuin uutta muuttoakin, jota on harvinaisen kiva suunnitella ja fiilistellä etukäteen. On kaikkiaan hauska tunne, kun edessä on seikkailuja. Vaikka niistä suurta osaa vielä täällä oman salamyhkäisyyden verhoni takana vasta alkeellisesti hykertelenkin.

(Tämänkin kryptisen nollapäivityksen teille tarjosi panadol.)

Kymmenluku on alkanut ohitse kiitävien päivien ja hormonihumalan merkeissä. Se ei oikeastaan ole yhtään niin surullista kuin miltä saan sen kuulostamaan, mutta taidanpa silti raportoida asiasta, jotta kokisin tehneeni edes jotain tänäänkin.

Tavallaan on ollut mukavaa olla ihan vain ylväässä yksinäisyydessään jälleen, mutta miksei kukaan varoittanut siitä, että aika kuluu jostain syystä jopa paljon nopeammin kuin silloin, kun on kivaa seuraa? Ajankäytön järkevyys ja mielekkyys on takuulla jotenkin korrelaatiossa ajankulumisen nopeuden kanssa... mitä typerämpää ja turhempaa puuhailet, sitä nopeammin aika kuluu. Granivicuksessa ei vielä ole kovin paljon lomilta palanneita kavereita, ja vähät ovat jo kiireisiä tai kipeinä, ja itsekin olen ollut vähän liian epäsosiaalinen. Ulkona on liian kylmä, jotta siellä viitsisi hengailla. Pyykkivuori ei ole niin iso, että sen pesemisessä olisi pointtia. En tiedä, mitä voisin tehdä minkään kouluhommankaan eteen, vaikka sitä paljon kaivattua aikaa nyt näemmä viimein olisi. Haaveilen tavan takaa aina, että tällaisina aikoina saisin itseni raahattua edes luovien projektieni pariin, mutta niidenkin suhteen kaikki inspiraatio loistaa poissaolollaan. Aion olla ottamatta paineita niiden suhteen, fiilis tulee kun on tullakseen. Sain sentään eilen tehtyä ihan melkein oikeaa ruokaa, kun tein lasagnettea, joka onnistuikin jopa ihan hyvin hieman kärähtänyttä juustokuorrutusta lukuunottamatta. Olen sittenkin vaimoainesta! \o/

Muutaman päivän totaalinen hämmennys syventyi juuri äsken tajutessani, että koko kevät saattaa tulla kulumaan enempi vähempi näissä samoissa merkeissä. Oivalsin nimittäin, että minulle on taas kertynyt jostain (mistä ihmeestä, enhän minä käynyt kuin pari kieltenkurssia ja vähän psykaa ja pari pakollista taidehissaa ja ja ja...) valtava läjä opintopisteitä, ja jotta homma ei alkaisi näyttää ihan typerältä, minun on paras olla hommaamatta niitä enää tähän tahtiin tänä vuonna. Pitää ensi lukuvuodellekin säästää jotain tekemistä. Niinpä koko kevään ohjelmassani seisoo vain ja ainoastaan kandin tekeminen. Taitaa olla ihan pakko kyllä käydä edes piruuttaan istumassa jollain luennoilla vaikkei koko kurssia vielä nyt suorittaisi, päähän tuossa tulee hajoamaan. o_O Kieltämättä ei ainakaan pitäisi tulla tilannetta, jossa kandiin ei ole aikaa panostaa. Mutta helvetti, itseni tuntien se menee kuitenkin siihen, että panostus jää viime tinkaan ilman rinnakkaista puuhaakin...

Tyhjä kevät avaa kuitenkin myös kutkuttavia tsänssejä. Nyt olisi aikaa aloittaa se uusi harrastus, jota olen niin kiivaasti etsiskellyt ja jota olen kiireen väsyttämänä väistellyt. Joku juttu, joka rytmittäisi viikkojani. Se ei vain saisi maksaa liikaa, ainakaan ennen kuin olen käynyt Japanissa, ja tiedän varmasti paljonko rahaa normielämäni budjettiini jää. Joku liikunnallinen kiinnostaisi kovasti (jokin fyysinen reitti energian ja jumien purkamiseen olisi enemmänkin kuin pop), mutta ne ovat nimenomaan niitä, jotka tuppaavat maksamaan... Ehdotuksia otetaan vastaan, ja vaihtoehtojen tutkiskelu jatkuu.

Olen myös uuden vuoden ja uusien kujeiden innoittamana palannut hiuspohdiskeluun. Olen ollut hurjan tyytyväinen tähän nykyiseen malliin, tasainen tumma väri on minun juttuni ja kerroksittainen leikkaus on tehnyt minusta ihanan perkyn näköisen, mutta jokin radikaalimpi muutos kummittelee yhä haaveena. Olen jo kauan sitten muutamille kavereilleni heittänyt ajatuksen, että palaisin kymmenen vuoden tauon jälkeen otsatukkaan. Olen tutkiskellut erilaisia malleja, mutta silti keikun kahden vaiheilla, kuten kaikki tukihenkilönikin. Mielipiteitä on tullut "se sopisi sulle niin hyvin!"-tasolta aina "eeeeiiiii, älä missään nimessä tee sitä!"-kommentteihin. Eniten mietityttää ehkä muisto siitä, miten ärsyttävää sitä oli kasvattaa pois silloin kymmenvuotiaana... ja siinä iässä sentään oli vielä ihan ok kulkea pää täynnä glitterpinnejä. Ja harmillinen tosiseikka on, että eipä sitä otsiksen sopivuutta varmaankaan voi tietää ennenkuin se on leikattu. Tässä täytyisi siis hypätä ihan tuntemattomaan ja kärsiä mahdollisista seurauksista kenties pitkäänkin.

Minä vain katselen päivästä toiseen kuvia kauniista tukista ja mietin, voisiko minustakin tulla noin klassisen ja elegantin söpö. Kaikkia ihania hiuskorujakin olisi viimein mielekästä käyttää otsiksen kanssa.
( Oops, tulipas tähän paljon Veronica Varlow'ta )

Mutta mitä tulee jo mainittuun hormonihumalaan, niin pienten päiväunien myötä sen pahin terä tuntuu taittuneen. On ollut hieman ärsyttävää joutua taas väistelemään sosiaalista kanssakäymistä sen takia, että pää on taas liian tyttömäisellä vaihteella ja olo on ihan ällöttävän emotionaalinen. Pakko yrittää järkevöityä tänään vielä Xboxin parissa.

( I have no idea what you're talking about, so here's a drunken bunny with a plate on its head, accompanied by a BDSM bear )


Toisin sanoen minulla on nyt marraskuussa pelkästään kursseja, joiden kaikkien pitäjät elävät samassa minun-kurssini-on-näiden-opiskelijoiden-ainoa-viihdyke-koko-syksynä-joten-työmääräkin-voinee-olla-sen-mukainen -fantasiassa. NaNoWriMokin jäi jo suosiolla kesken lupaavasta alusta huolimatta. Jotta lapsen pää ei hajoaisi totaalisesti, on sen välillä leikittävä.

Teen kyllä ilmeisesti jotakin väärin, sillä lelun nivelet huutavat jo nyt hoosiannaa, enkä saa sitä edes taipumaan paketissa lupailtuihin asentoihin. Tuo esitetty on ainoa, missä se pysyy ylipäänsä tasapainossa. Well, eksperimentaatiot jatkuvat...

Ja uusi käyttäjäkuva siksi, että ihmisestä, josta on ylipäänsä kai mahdoton saadakaan epäkaunista kuvaa, tuo on allekirjoittaneen mielestä ihan harvinaisen maagisen henkeäsalpaavan kaunis kuva. Se oli pakko saada täten tungettua edes jonnekin esille kannatuksen vuoksi. <3

Oikeaa sisältöäkin toivon mukaan pitkästä aikaa tiedossa lähiaikoina. Kaikki stalkkerit lienevät jo kaikonneet, mutta toivottavasti muovipuput pitävät kiinnostustanne yllä seuraavaan kunnon avautumiseen asti. Samaan lepakkoaikaan, samalla lepakkokanavalla.

Lapset, tänään täti puhuu teille (...taas) alkoholista.
Humalaa on montaa erilaista. Suurimman osan ajasta sen tuntee ja tajuaa. Joskus sen tajuaa liian myöhään. Silloin tällöin ei ollenkaan.

Lauantaisissa hippaloissa kohdalleni sattui outo ninjakänni, jonka olemassaolon olen saattanut päätellä vain muutamista jännistä päähänpistoista ja yleisestä tilanteiden sekasortoisuudesta. Muuten ajatus laukkasi vähän turhankin kirkkaasti, viikkokausien stressi - joka yhä vain jatkaa kasaantumistaan - saavutti yhden lakipisteensä ja seurauksena oli adrenaliininkatkuinen hermostus, jota yritin purkaa niin juoksemalla portaita ylösalas, laulamalla karaokea niin törkeästi ettei ikinä, kuin myös sosialisoimalla naapureiden kanssa. Lähinnä teki kuitenkin mieli antaa periksi, laskea lasi pöydälle ja käpertyä hetkeksi nukkumaan, odottamaan että joku muukin väsyisi ja tulisi viereen. Pari kertaa aiemmin myrkyisessä nuoruudessani tuo olotila on vallannut minut näin kokonaisvaltaisesti, ja silloin olen yleensä päätynyt palelemaan jonkun sellaisen pitkäaikaisen kaverin kainaloon, jonka tiedän suhtautuvan coolisti, mitä ikinä teenkään. Onneksi tälläkin kertaa paikalla oli sellainen - kyllä hermoheikolle ihmiselle parasta pikaterapiaa on nimittäin halia levottomasti ja soittaa ilmakitaralla Smooth Criminalin kitarariffiä. <3

Olen miettinyt, leviääköhän maailmalla possuflunssan lisäksi joku ahistusvirus tällä hetkellä. Vähän turhan moni ihminen on kuvaillut toivottomuuden, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden oireita hiljattain. Pitäisi selvästi jaella niitä kuuluisia asskicking bootseja nyt kaikille kuin tamifluta konsanaan.

Tällä viikolla "alkaa" koulutyö meillä akateemikoillakin, joten pitäisi ehkä sanoa sananen siitäkin - jos ei muuten niin siksi, että näemmä olen aiempinakin vuosia avautunut opiskeluasioista näin syksyn korvalla. Tänä vuonna opintojen suunnittelu (holy shit, meikä on tosiaan oikeasti nyt kolmantena vuonna oppinut suunnittelemaan niitä!) oli aika simppeliä, kun vuoteen tulee kuulumaan mm. sellainen "pieni" kokonaisuus kuin proseminaari. Lisäksi työharjoitteluraportin vääntäisystä tulee käärittyä pisteitä sen verran, että voin oikeastaan melko tyynin mielin keskittyä etsimään muutamat kivat istuttavat kurssit ja sitten käydä raapaisemassa parit kirjatentit. Tämäkin suunnitelma täyttyy oikeastaan aika pitkälti sillä, että suorittelen psykologiaa, käyn vaihteeksi taas muutaman kielikurssin (japania ja kreikkaa luvassa tänä vuonna), valitsen muutaman randomin taidehomosteluhomman ja katselen, jaksaisinko panostaa viestinnällisiin kysymyksiin vielä aineopintojen verran. Oppiainekomboni muuttuu näemmä alkavana lukuvuonna entistäkin hapokkaammaksi, mutta haluan uskoa syvällä sisimmässäni siihen, mitä vanhempani ja entiset opettajani aina tavatessa sanovat: "Ei opiskelu koskaan hukkaan mene, oli asia mikä tahansa. Varsinkin jos älliä ja oppimiskykyä riittää, niin kannatta tiristää kaikki irti ja opiskella niin paljon kuin mahdollista. "

Ei tämä varmaan koskaan leveää leipää pöytään tuo, mutta kun katselen vierestä yliopistosysteemin sisällä ~seitsemättä-kahdeksatta vuotta haahuilevia ihmisiä, niin alan väkisinkin uskoa siihen, ettei minun tarvitse edes ajatella moisia ihan vielä. Ihan sama mitä yhteiskunta sanoo.

Post Scriptum:
Entryn otsikko muuten löytyi vuosi sitten erään lehden Henkilökohtaista -palstalta. Ilmoituksessa oli vain tuo lause ja sitten puhelinnumero perässä. ... vetää edelleen vähän sanattomaksi.

Lisää syksyisiä tarinoita toivon mukaan luvassa piankin, kirjoitusvireen kadottaminen on ikävä asia, varsinkin tällaisina vähänkin enemmän stressaavina ajankohtina.

Hyvät ystävät, eräs aikakausi on päättynyt. Kävin jokin aika sitten ensimmäistä kertaa kuukausiin ainoalla vakifoorumillani internetin ihmemaassa, vain löytääkseni ilmoituksen, että lankku on pistetty täysremonttiin, kaikki vanhat nimimerkit on jäädytetty, osa foorumista siirretty tyystin muualle ja whatnot. Toki tämä ei minulta vaatisi sen kummempia toimenpiteitä kuin sähköpostin ylläpidolle ja pim, kaikki jatkuisi osaltani samalla tavalla kuin vuodesta 2003 asti on ollutkin. Mutta kun tuo lankku vain on ollut niin miellyttävän muuttumaton, kutakuinkin samanlainen kaikki nämä vuodet. Tuntuu väistämättä pieneltä kuolemalta, kun 2/3 siitä häviää ja oma nickikin on siirretty jonnekin "vanhojen jäsenten" ryhmään.

Enkä kyllä ihan oikeasti tiedä, jaksanko edes tehdä asialle mitään. Käyntitiheyteni on väljähtänyt pelottavissa määrin, harvaan aiheeseen oikeastaan edes haluaa enää sanoa mitään, eikä jossain välissä kodikseni muodostunut runopuolikaan ole vedonnut hiljattain. NW-lankulla on ollut todella tärkeä rooli siinä, millaisia näkemyksiä ja vaikutteita olen itseeni ihmisenä imaissut, joten se on ollut kiistatta suuri, tärkeä vaihe elämääni. Mutta se on ollut nimenomaan vaihe, jonka ehkä saattoi aavistaakin vielä joskus jäävän menneisyyteen. Olo on hassun haikea, vaikka ei tässä mitään peruuttamatonta ole edes tapahtumassa. Yksi linkki joihinkin ihmisiin toki katkeaa, irkkaamaan kun en koskaan ole oikein oppinut. Noh, löytyyhän noita nimiä vielä mesestä ja täältä journalinkin kaverilistalta, se on aika mainio tunne, toverit. *waves*

Vain luku-tilassa olen nyt sitten nostalgiahaikeusbuumissani katsellut noita lankun ikivanhoja keskusteluja ja lähinnä runoja, joita sinne tuli joskus armon vuosina 2004-2006 lähetettyä. Olen ollut varsin positiivisesti yllättynyt, kun ensireaktio omiin teinieeppistelyihin ei olekaan 100% "ZOMGMITENNOLOOUAAHKUOLEN", vaan enemmänkin 40% "Oho, hitto, näissähän on oikeasti aika hyviä juttuja, pikkuisen olen ollut taitava!" ja 60% sitten tuota nolostusta. Tuo nolostuskin on kyllä jännittävä ilmiö sinällään - jostain syystä aikuiselle ihmiselle tuntuu olevan niiiiin vaikeata uskoa ja hyväksyä, että "minä olen joskus ollut tuollainen ja tuottanut tuollaista". Pöh, kirjoittaisi vain se aikuinen kyyninen minä joskus jotain samanlaisen flow'n vallassa, niin sitten voisi olla jotain varaa haukkua...

On ollut kuitenkin elähdyttävää lukea noita omia juttuja ja varsinkin muiden kommentteja niihin. Tuntuu miltei syylliseltä, kun usko omiin tekemisiin on näin heikko, vielä senkin jälkeen, kun on vuosikausia saanut lähinnä "pökerryttävän hienoa, menin sanattomaksi, olet nero" -luokan palautetta. Pitäisi varmaan joskus ihan asioikseen kiittää ihmisiä noista vielä kerran, oli niillä kommenteilla kumminkin melkoinen vaikutus pieneen teinityttöön aikanaan. Vaikken sitä erinomaisuutta noissa runoissa oikein koskaan ole osannut itse nähdäkään, tällä iällä vielä vähemmän kuin silloin...

Historiaani NW-lankulla on kietoutunut myös joitain hämmentäviä ja hauskoja sattumuksia. En tiedä jaksaako tässä kaikkia muistella, mutta yhdellä wtf-momentilla voisin lukijoitani viihdyttää. Kun puljuun tuli laaja profiilitoiminto yksityisviesteineen ja arvostele-käyttäjä -asteikkoineen (...), minulle tuli nopeasti arvosanaksi viisi tähteä ja viesteiksi muunmuassa seuraavanlaiset klassikot:
" I could shave your hair off and look at how shiny it was
Then drag you to my chambers so you could clean it, because you are a woman
Then I'd make you do the washing up like the filthy whore you are "
ja
" I could drag you to my chambers
and strip you naked in darkness
I could pull your fingernails out one by one
and rape you till you find no hope... "

Kai noista olisi voinut oikeastikin säikähtää ja viedä asiaa jotenkin eteenpäin, mutta minua ne jostain syystä lähinnä huvittavat ja säilyvät varsin jännittävänä muistutuksena siitä, mitä kaikkea interneteissä voi syystä X osakseen saada. :D

Oh, good times. Lapset, tämä oli se lankku, joka aikanaan opetti minut varsinaisesti käyttämään internettiä ja pitämään sitä kotinani. Joskus on hurjaa miettiä, miten erilaista elämä saattaisi olla ilman kyseistä puljua. Ehkäpä sitä tulee vielä kuitenkin toisella silmällä silloin tällöin stalkkailtua...

Herättyäni tänä aamuna ensin kello seitsemän ja käveltyäni pari kilometriä hyisessä tuulessa, menin uudestaan unille ja heräsin puolenpäivän jälkeen. Jalkalihakset huutavat hoosiannaa, kylkiluiden välissä pistelee ja niska on niin kipeä, ettei juuri taivu ilman kyyneleitä. Toisin sanoen, en ole tainnut ikinä tuntea itseäni herätessäni näin vanhaksi.

Onneksi kolotuksen ja valituksen takaa löytyvä syy nuorentaa mielialaa edes pikkuisen. Lauantaina oli mainioimmat pippalot vähään aikaan, kun saatiin pitkästä aikaa saman katon alle kaikki ikiwanhat kaverit sekä muutama muu tuttu lärvi, joita ei todellakaan turhan usein pääse näkemään. Zoneen oli legendaarisesti vapaa pääsy(!!!!11ykstoista), mistä tietenkin piti ottaa kaikki irti, ja siinähän muutama tunti menikin kevyesti karaokepuolella (biisivalinta sai yleisöltä kiitosta, ja monsieur parokki  pääsi myös tämän mainion kulttuurimuodon makuun jo ennen nipponiutumistaan) ja tanssilattialla. Oli semmoinen fiilis, että olisi tarpeen vaatiessa jaksanut humpata vaikka pilkkuun asti, mutta kyllä kannatti lähteä vähän aikaisemmin. Säästettiin taksikuluissa ja energia riitti vielä pitsansyöntiin, ja ehdinpä vielä todeta käsilaukkuni sisällön muuttuneen pinkiksi esanssimönjäksi, kun huulirasvapurkkini oli ilmeisesti itsestään auennut. Kerrassaan mainiot tsembalot kaikkinensa, vaikka seuraava päivä kuluikin sitten lähinnä koomaillessa. Onneksi oli sentään hyvää koomailuseuraa (tällä luonnollisesti tarkoitan perheen  koiraa).

Huomaan kaiken hauskuuden keskellä kuitenkin jatkuvasti miettiväni työ- tai opiskeluhuolia, miettiväni tulevaisuutta liian pitkälle ja ahdistuvani. Ja niin tunnen itseni taas aivan loputtoman vanhaksi. Sain äskettäin kuulla olleeni aina jotenkin muita kypsempi jo pienenä, mikä on sinällään hämmentävän imartelevaa, toki, mutta pistää miettimään, missä vaiheessa saisi kokea sellaisen sokean, naiivihkon luottamuksen asioihin, sen sijaan on niin oksettavan tietoinen kaikista "faktoista" ja muusta turhasta. Oikeasti. Yksinkertaisuutta saatetaan pitää jonkinlaisena tyhmyyden esiasteena, mutta minusta "yksinkertaiset" ja "tyhmät" ovat tajunneet jotain sellaista, jota minä en hoksaisi vaikka se tanssisi edessäni alasti ripaskaa ja paukuttaisi jäätyneellä turskalla otsalohkoani. Minä en tule ehkä ikinä oppimaan, että joskus ajatus on hyvä jättää johonkin. Ei sitä tarvitse viedä äärimmilleen ja testata, missä vaiheessa löytyy taas uusia syitä ahistua. On asioita, joita ihmiskunnan ei pidä tietää tai oppia, kyllä Lovecraftia lukeneen ihmisen pitäisi se muistaa. Siinä on vain omat sanityt tulilinjalla. Veikkaan, että aika moni ihminen olisi vähemmän ahdistunut, jos tajuaisi olla viemättä ajatuksiaan liian pitkälle. O sancta simplicitas, tietyllä tavalla "kypsät" ja "fiksut" ihmiset osaavat olla rasittavan tyhmiä ja yksinkertaisia hekin.

Oops, once again it turns out you can't spell Voldemort without emo. Tähän loppuun siis jotain hauskempaa asiaa, koska informaatiota on aiheesta jo kyselty, ja tätä mediaa en vielä tiedonvälitykseen ole kokeillutkaan:

Ensi lauantaina on meikäläisen tuparit!  Varsinaiset kutsut on välitetty, mutta jos kaverilistallani tai yleisessä tuttuuspiirissäni (tai stalkkereissani....) on immeisiä, jotka tuolloin ovat Jyväskylässä, tulkaa ilman muuta mukaan! Kuudesta eteenpäin saa saapua, ja olisi tosi kätsyä, jos voisitte tullessanne vähän läjäytyä (mitä ehkä luontevasti tapahtuukin, kun sen verran moni tulija ei tiedä osoitetta), koska silloin  ei tarvitsisi juosta alaovella vartin välein jokaisen yksittäisen kulkijan perässä. Voin sinne jonkun sanomalehden tyrkätä oven väliin, mutta rapun trafiikin huomioonottaen se ei siellä varmaan kauaa pysy. Alkoholia tulee tapahtumaan, omat putelit siis mukaan, vain muuttoapulaisilleni aion hankkia jotain pientä kurkunkostuketta . Mässytettävät tarjoan talon puolesta, mutta jos jollakulla lojuu karkkipussi tai sipsejä keittiön kaapissa, niin ne saa toki tuoda. Ohjelmaa en ole vielä miettinyt, menkäämme fiiwispohjalta. Talo ainakin tarjoaa hevikaraokea ja pallonpuoliskon tykeimmät tanssimusiikit.

Taidan jättää tämän tiedotteen julkisesti näkyviin, koska en ole ihan varma ketä kaikkia kutsutuista pileisiin on lopulta tulossa, ja näin tähän ohjeistukseen on helppo viitata.

Long time, no entry, joten nyt lienee hyvä hetki oksentaa edes osa verbaaliähkystä ulos.

Oltuani koko pitkän kesän poissa, olen nyt alkanut taas vähitellen palautua keskisuomalaiseksi. Jyväskylä on ollut lapselleen yhtä uskollisen lempeä kuten aina; liikkeennimet tuntuvat vaihtaneen itsestään paikkaa, Kuokkalaan on jysähtänyt tyhjästä jollain perverssillä tavalla oikeastaan aika kivannäköinen kirkko, ja paha kännikarma kummittelee luvattoman helposti. Välillä muutosten tuulissa pää meinaa heittää bluescreeniä, mutta suurimman osan ajasta olo on aika hyvä. Uudessa kämpässä on kotoisaa oleilla, vaikka ainakin yksi yö onkin jo mennyt siihen, että rystyset valkeina puristan peitonreunaa oranssien katulamppujen valaisemassa huoneessa ja koko elämä tuntuu jotenkin surrealistiselta. Pari päivää sitten kämppään tuli kärrättyä sohva, viherkasveja ja sisustuslaatikoita, joiden voimalla aion saada tämän kaaoksen viimeisen päälle hallintaan. Pikku kuutiokin on kotiutunut kaikesta päätellen varsin hyvin, vaikka se nyt joutuukin piilottelemaan muovipussikasan alla. Olen jo saanut monelta taholta siunauksen tuparipäivämäärälle, ja olen aivan tuhannen pähkinöinä ajatuksesta, että saan kestitä täällä ihmisiä. Nyt kun vain kaikkien näiden juhlanaiheiden keskellä muistaisin hoitaa niitä akateemisia asioitakin kuosiin... Jotenkin alkaa taas kummasti olla todellisuuden välttelyn makua tässäkin tohinassa, n'est-ce pas?

Mutta, koska draamalaamailua emme jaksa, puhukaamme siis sisustuksesta vielä vähän lisää. Viimeksi tuskastelin vaikean hyllydilemman kanssa, ja täytyy sanoa, että oli muuten hyvä asia, ettei se vielä tuolloin ratkennut. Muuttokuorman purkamisen edetessä kävi nimittäin pian ilmi, että yllättävänkin pienet ratkaisut voisivat helpottaa tilannetta paljon. Hylkäsin suunnitelman ostaa ihana, opiskelijabudjettini totaalisesti kurauttava hylly, ja päätin sen sijaan hommata uuden, söpön ja ennenkaikkea alehintaisen minilaatikoston, sekä hätäavuksi ihania harmaaraitaisia laatikoita. Nyt kun saisin vielä ruoskittua itseni täyttämään noita laatikoita, sen sijaan että vain hypistelen niitä, katselen Roomaa (ja animea, hittovie, en tiedä oletteko hiljattain huomanneet mystistä verenvuotoa korvistani), olen kaikinpuolin äwwiytynyt ja kirjoittelen tästä kaikesta vielä internettiin...

Noh, mese on sentään pysynyt pitkälti kiinni, se tyrkkii usein asioita edes vähän eteenpäin. Syksy tulee ja illat hämärtyvät, ehkä sitä energiaakin alkaa jo vähitellen löytyä.

Neljäs Ropeconini oli suorastaan omituinen poikkeus aiempiin nähden. Yksikään peruconiajanvietteistäni ei tällä kertaa toteutunut! En istunut yhden yhtä puheohjelmaa alusta loppuun, en ehtinyt istuksia nurmikolla tuntikausia yksinäni, en joutunut juurikaan sumplimaan asioita muiden ihmisten puolesta. Sen sijaan sheikkasin discolarpissa, pelasin Zombie Fluxxia, moikkailin ihmisiä, osallistuin pukugaalaan, poseerasin kuvissa, väkersin kissankorvia ja osallistuin livetetrikseen (jota pelasin aivan päin persettä, mutta jammailu ihmisten keskellä vain on liian kivaa jätettäväksi väliin!). Fiilis oli liki kaikinpuolin hyvä, meininki oli rentoa ja minulla hilpeä olo. Ainoastaan paluumatkalla meinasin revetä äksyksi, mutta onneksi se jäi tällä kertaa vain siihen. Kotiin toin mukanani Cthulhu-paidan ja palovammoja lantiolla. Yup, korsetin kuristama PVC hiersi ihoni aika ätäkästi rikki, oikein kirpaisi ottaa bloomerit pois illalla. o_o

Mutta näytin kuitenkin kerrassaan söpöltä ja fabulöösiltä koko 'conin ajan, mikä on itsetuntorajoitteiselle tyttölapselle kova meriitti. Ilmankos olikin niin hyvä fiilis koko ajan. Ja ilmankos tuota mies(ja nais)seuraakin riitti jatkuvasti!

Kuvasaaliissa on vielä sumplittavaa, mutta ilahduttavan paljon eksyin myös muiden ihmisten kameroiden eteen. Eniten esittelyn arvoinen otos lienee Taivaan Saarten gaalashow'n jälkeen otettu posetuskuva Iltatähdestä. Serious elf is serious, mutta eihän Iltatähti mikään hilipatihippanpaa olekaan. Her spider senses are tingling and she'll penetrate your mind in all possible positions, capisce? Odotan niin, että saan tuon kuvan ihan omaksi asti!

http://www.flickr.com/photos/markosaari/3784710970/in/set-72157621796169759/

Gaalassa taustallamme soineessa biisissä riittää btw fiilisteltävää siinäkin, tämä pitäisi hommata mp3:sena itsellekin: http://www.youtube.com/watch?v=0bOhI-P6de4

Tänä iltana ei muuta. Rahani ovat pelottavalla tavalla huvenneet johonkin, ja kohta pitäisi kai jotkut lentoliput johonkin Japaniinkin jo hankkia. Blargh, on taas hieman liikaa juttuja, jotka pitäisi muistaa hoitaa. Mutta hey, kesälomani sentään alkaa alle kahden viikon päästä! \o/ Pitäisiköhän kuljeskella ympäri koulujen pihoja lällättelemässä.

This little piggy went to London last week, so I guess the occasion calls for the Once-A-Year English Entry of this journal!

I thought I’d have a mountain of things to share, but not too many things actually happened during our little trip. England was as surprising (hygiene-wise mostly…) as ever, Brighton was “still very gay and full of balls” as some important lord-dude so delightfully put it in 1829, Hyde Park hosts some of the creepiest ducks I’ve ever seen, gay restaurants at Soho serve the best food in the whole world (…and they do so prancing around and singing 'Material Girl'), the British Museum is enough to satisfy a girl’s needs for hilariously small penises and suspiciously rape-themed, tr00 art history for at least a year. Didn't visit Fleet Street ( :( ) but at least walked down Baker Street. Japanese tourists seemed to find my “omg-platform- 9 ¾!!!1”-face at King’s Cross extremely amusing, as they too took pictures of me when I thought I was posing only for my sister. I didn’t do much shopping, just bought two t-shirts (the UK has this weird effect on me, it makes me want to follow my most perverted clothing fantasies – this time it made me buy a LIGHT GREEN shirt with cute cartoonish characters! O_O) , some bargain cd’s, and a horrible-looking movie from the seventies (I just HAVE to find out how is it possible for a tit-movie to logically include _Hitler in a bathtub_ in the plot). Talking about shopping, the Rag Freak in Brighton still had the most awesome staff in the universe. They had quit selling corsets though, which was kind of a bummer. :/ But at least they had a hilarious note on the doorstep explaining why.

Still haven’t developed any symptoms of The Overly Hyped Animal Sniffles aka Swine Flu, although the number of flu cases just doubled in the UK last week. I guess those antiseptic handwash liquids we carried everywhere with us really did the trick. I mean, I wasn’t (/still am not) afraid of catching some bloody flu, but falling sick at this point would mean that I’d have to miss out this year’s Ropecon, which would suck balls big time. I’ve already got my PVC bloomers and corsets all set, and I also managed to collect my mage stuff for the TS runway show! The programme is looking nice too, so my hopes for Con ’09 are rather high. And I intend not to let myself down this year.

One more incoherent thing: I've once again learnt an amazing word I never knew to have
existed! This time the word is “tutustumishyökkäys”. That’s a real term coined by dog trainers, which I didn’t know about, although every dog owner surely knows what a tutustumishyökkäys is. It’s what happens sometimes when you’re walking your dog and another dog passes by. Your dog stops and lays down on the ground, stalking the other one intensively, the tail wiggling slowly from side to side. When the other dog gets close, your dog may jump up and either continue staring or start barking wildly. Some people are very intimidated by a dog doing the tutustumishyökkäys procedures (I admit, they can look pretty ferocious as they stalk you), although the dog has no real intention to hurt the other dog or its owner.
Fascinating, isn’t it! I’ve finally found a perfectly matching word for all this
behaviour! If there’s one thing dogs are good at, it must be being passive in a very
active, aggressive way.

Phew, it’s been fun wrapping my tongue around the English language for a change again. Or at least trying to do so. :P Should probably do this more often.

Post Scriptum:
Facebook still scares me to death. And I think I might be developing my first weight-related angst ever. o_o

Sori, olen sen verran innoissani, että jatko-osa edelliselle seuraa jo nyt!

Kun kerran sisustusteemassa ollaan, haluan puhua hetken ajan väriperversioista. Tarkoitan siis täydellistä hurahtamista väreihin, joita välttämättä kukaan ei juuri sinuun yhdistäisi, tai jotka eivät muuten vain ikinä tosielämässä toimisi vaatteissasi/sisustuksessasi tms. Omani ovat jo jostain kymmenvuotiaasta asti olleet limenvihreä, laventeli, purppura, vaaleansininen ja kirkas turkoosi. Aina kun näen jotakin noissa väreissä hehkuvaa, napsahtaa aivoissani ihan omanlaisensa moodi päälle. Tämän perversioni takia mm. rakastan KoKo-astiasarjaa kuollakseni, ja omistankin siitä nimenomaan laventelin, turkoosin ja limen värisiä osasia. En muista koskaan eläissäni olleeni niin masentunut, ettenkö olisi tuntenut pientä ilon hypähdystä sisälläni asetellessani niitä pöydälle karkkikipoiksi.

Eilen kävimme etsimässä uutta hylly-/kaappiratkaisua kämppääni, ja kuten aina väriperverssin arjessa, keskittymiseni rikkoutui vähän väliä johonkin ihanan pörröiseen vaaleansiniseen rahiin, hilpeän vihreisiin ja violetteihin laatikoihin, glittertyynyihin… Maininnanarvoisen tästä nimenomaisesta shoppailukerrasta tekee kuitenkin se, että kohtasin poistotuotteiden osastolla tosirakkauteni. Se oli pieni limenvihreä ilmestys, jonka tuotekuvauksessa ei lukenut mitään muuta kuin ”kuutio pyörillä”. Se ei ollut laatikko, ei pöytä, ei tuoli - se oli vain ”kuutio pyörillä”. Ja siinä tuo upean määrittelemätön ihanuus nökötti alemyynnissä. Lopulta - varsinkin kun varsinainen hyllydilemma ei ratkennut - se oli aivan pakko rullata kassan kautta kaupasta ulos. Ainoa mikä hieman harmittaa, on se, etten voi tällä hetkellä investoida vielä toiseen samanlaiseen. Niillä voisi nimittäin järjestää aivan mahtavia kuutioturnajaisia bileiltoina. Vauhtiominaisuus tuli testattua!

Tässä vielä kuva uudesta pikkuisestani. Voisin vetäistä melkoiset rantit siitä, että ko. ilmestys on kategorisoitu suoralta kädeltä ”Lastenkalusteisiin”, mutta ehkä tällä kertaa teeskentelen ymmärtäväni moista ikärasismia: http://www.kodin1.com/products/xlarge_400x564/6727309_vihrea.jpg
Sen sisarukset ovat muuten myös aika hurmaavia tapauksia, varsinkin tuo violetti onnistuu tavoittamaan ehkäpä universumin herkullisimman violetinsävyn: http://www.kodin1.com/products/xlarge_400x564/6727309_liila.jpg

Kaiken tuon karkkivärimanian keskellä onnistuin kuitenkin pohtimaan sitä hyllyasiaa myös ihan vakavissani. Koskapa suurin osa harkinnan arvoisista malleista on tilaustavaraa, on kaikin puolin järkevintä lykätä se hankinta syksyyn. Miettimisaika onkin nyt tarpeen, sillä minua repii jälleen kerran hajalle yksi ihmisyyden perusongelmista: ollako järkevä ja ostaa halvalla jotain semikivaa, vai investoidako vähän enemmän mutta saada toisaalta siinä samalla jotain ihanaa (http://www.kodin1.com/products/xlarge_400x564/8694341.jpg )? Kaikista järkevintä tietysti olisi ostaa kirpparilta vain joku tarkoituksensa jotenkuten täyttävä tapaus, mutta olen pahoillani, minusta ei vain ole siihen. Joka kerta kun olen etsinyt kirppareilta huonekaluja, on kaava mennyt kutakuinkin niin, että ensin saa hakea hakea hakea hakea, ja sitten kun lopulta kyrpiintyneenä löytää jonkun sisäsiistin tapauksen, se yhä saattaa maksaa enemmän kuin olisi kuvitellut tai sitten herättää muutenvain syystä x ylenpalttista kuvotusta. Olen liian kyyninen uskoakseni, että juuri minun huonekaluostopäätökseni pelastaisi katoavan jäälautan reunalla killuvan pingviinin kuolemalta. Teollista tuotantoakin kun pitäisi näinä ankeina aikoina tukea etc etc.

Sisustuselementtien lisäksi olen tehnyt muuten muitakin hyviä hankintoja hiljattain. Ostin eilen muun muassa vihdoin uuden mp3-soittimen (hyvästi hiljaisuusahdistus bussi-/kävelymatkoilla!) ja kahdet uudet raitasukat (pari vuotta sitten pienen dissailun jälkeen menin kumminkin hurahtamaan niihin, eikä loppua vieläkään näy…), jotka ovat siitä mahtavia yksilöitä, että kerrankin merkintä ”over knee” tarkoittaa jotain muutakin kuin että ”ulotun ehkä sentin verran polvilumpiosi yli ja valun puoliväliin säärtä heti kun nouset seisomaan”.

Eläköön materia, eläköön somistus! Nyt kyllä hitusen harmittaa, kun en pääse aikoihin käymään kämpillä. Tunnustan pohtivani, miten pikku kuutioparka pärjäilee siellä yksinään...

Pikaisena päivityksenä kerrottakoon, että lyhyen ystävyytemme perusteella rakastan uutta kämppääni jo nyt. Vielä tämä tuskaksi muuttuu tietysti, viimeistään sitten kun tavaraa taas tursuaa joka nurkasta. Mutta tällä hetkellä näyttää lupaavalta. Verhotkin ovat jopa sopivanmittaiset, siinä missä edellisessä kämpässä ne valuivat pitkin lattioita.

Aion todennäköisesti olla hurja ja jopa luopua joistakin vanhoista tavaroistani sisustuksen nimissä. Yleensä se on ollut minulle vaikeaa, mutta tällä hetkellä muotoutuva musta-rusehtava-harmaa-punertava sisustus näyttää vain niin törkeän hyvältä, että aion sallia sen rikkoutuvan korkeintaan vain satunnaisesti.

Hauskuutta tähän pikaiseen n. vuorokauden sisustusvisiittiin tuo myös se, että oletettu kämppikseni onkin muuttanut pois! Näin ollen minä, joka luulin siis joutuvani "moii, anteeks kun tuun sun kotiin" -tunkeutujan asemaan, saankin ekana vallata haluamani paikat kaapeista ja hyllyköistä! Muahahahaa!

Tiskiharja vain uupuu edelleen, samoin kuin muutakin pientä (=säilytystilaa). Ja niin kauan kuin pehmo-cthulhu, lohikäärmeet ja pääkallot makaavat jätesäkeissä, puuttuu täältä vielä joku olennainen kodintuntu. Mutta hyvältä näyttää. Minusta tuntuu, että tulen viihtymään täällä.

Good evening, darlings.

Olen huomannut, että yleensä tapanani on ollut toivotella hyvät pyhät ennen suuria sellaisia. Tänä vuonna jäi näemmä jussit toivottelematta, mutta sanotaan nyt jälkiviisaasti sitten, että toivottavasti teillä kaikilla oli mukava/mahtava/edes jotenkuten siedettävä juhannus. Minulla ainakin oli kivaa, vaikken olekaan ihan varma, näkyikö se lopulta miten selkeästi ulospäin. Kuopijossa tuli pööpöiltyä ja nyt saldona on kamerallinen niin hillitöntä kuvamateriaalia, ettei mitään järkeä. Good lord, 'twas gaaayyyy. Le dramalta ei näissäkään hippaloissa onnistuttu välttymään, mutta ilmeisesti kaikki järjestyi loppupeleissä ihan ok.

Luksuspitkä to-su juhannusvapaa herätti kyllä taas nostalgisen kaipuun ihan oikeaa kesälomaa kohtaan. Viimeksi vuonna 2006 minulla oli työpaikka, joka ei työllistänyt koko kesäksi. Vaikka se toki tuntui palkkapussissa, niin - paitsi että tuohon aikaan sillä rahalla ei ollut niin väliäkään - tuntui kyllä hyvältä saada vaan olla ja ihmetellä tätä mualimaa reilun kuukauden ajan. Vaikka tämä tänä kesänä jatkuva pestini onkin elämäni paras ikinä, niin kyllä se vaan jättää ihmiseen jälkensä, kun jokaikinen päivä kuluu workworkwork-moodissa, ja kahden päivän putkivapaatkin ovat harvinaisuus. Kyllä kelpaisi taas sellainen loma kuin joskus peruskoulussa - joku loputtoman pitkältä tuntuva kausi, jona jokainen päivä kuluu uimarannalla, kirjastossa tai kaupungilla, elokuvien katselua, piirtämistä, tarinoiden keksimistä, typeriä ideoita, yökyläilyä kavereiden luona...
Noh, onneksi näille nykykesän pienille lomantyngilleni on kuitenkin jo muotoutunut ohjelmaa erittäin kiitettävästi. Minusta tuntuu, että tulen vielä joskus muistelemaan tätä kesää sen verran erityisenä, että pieni etukäteishaikeus yrittää jo nyt hiipiä mieleen. Etukäteishaikeus on paska tunne, se on ennenkin estänyt minua elämästä hetkessä (enkä varmaan ole ainoa), mutta juuri nyt se on erittäin ärsyttävää.

Olen eksynyt taas miettimään ajan kulua muutenkin. Olen miettinyt, miten pitkä aika vuosi on. Se kuluu sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee, sen tietää kyllä jokainen... mutta aika hauskaa huomata, miten jokainen ajan nopeaa kulumista siunaileva jättää herkästi mainitsematta, että nopeasti etenevä ei tarkoita, etteikö siihen mahtuisi paljon vaiheita. Nämäkin viimeiset 365 päivää... niiden aikana tuttuja on kuollut, minä olen juhlinut yhteenmuuttoa ja murehtinut eroa, tavannut mielettömän hienoja ihmisiä, rakastunut. Asiat voivat muuttua niin pienessä hetkessä, ettei sitä varmaan edes ole ihmismielelle hyväksi tajutakaan.

Oops, yritinpäs taas valua masentaville urille tässäkin entryssä, mutta ei nyt lähdetä sille tielle. Katsellaan kaikki sen sijaan jammailevia furryja ja kuunnellaan biisiä, jonka originaali peittoaa mielestäni jopa itsensä Emilie Autumnin coverin aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=L9saeLg_GQg

Tänään sarjassamme Hetkiä, joina häpeän omaa alaani:
http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Norjalainen+taideopiskelija+tarjosi+vieraille+tyrm%C3%A4ystippoja+n%C3%A4yttelyns%C3%A4+avajaisissa/1135246273498

Vaikka taidetta sinällään on jo tarpeeksi vaikeata määritellä - hyvästä taiteesta nyt puhumattakaan - niin yksi asia on omassa määritelmässäni varma: silkka provoilu ei ole taidetta. "Sosiaaliset kokeet" eivät ole taidetta. Puhutaan kokeista ihan vaan kokeina, ok? On minullakin tänään päällä erivärinen paita kuin yleensä, ihan vaan kokeiluna. En minä tätä taiteeksi tai edes miksikään hiton kannanotoksi kutsuisi.

Itse performanssi ei mielestäni ole niinkään kohun arvoinen, mutta ottaa päähän, kun jokainen saa nykyään julistaa itseoikeutetusti minkä tahansa kikkailun taiteeksi. Perkeleen postmoderni aikakausi, jona mitään käsitettä ei saa jähmettää mihinkään muottiin ja kaikki pitää sallia! Tällaisina hetkinä kaipaan niin kovasti takaisin 1700-luvulle ja aikaan, jolloin "taide" terminä käsitti vain pienet penikset ja hulmuavat draperiat.

Jaaaa toinen lyriikkaentry heti perään!
En nimittäin muista, olenko koskaan esitellyt teille The Dresden Dolls -nimistä artistia. Ko. orkesterilla tuntuu olevan vakaa kannatus Emilie Autumnin fanien joukossa, ja usein näitä artisteja näkeekin yhdessä niputettuina dark cabaret -genren alle. Vaikka Dresden Dollsin meininki tosiaan iskeekin myös allekirjoittaneeseen rajusti, olen varsinaisesti musiikillisesti onnistunut ihastumaan vasta yhteen heidän biisiinsä. Jumalauta, miten värisyttävä kipale! Jo pelkkä musiikki onnistuisi instrumentaalina kuultunakin välittämään tämän synkeän, omituisen tarinan, samoin lyriikatkin toimivat hätkähdyttävän hyvin sellaisinaan. Mutta kun nämä kaksi yhdistetään ja pistetään tulkitsijaksi vielä laulaja, joka tavoittaa biisin pikkutytön epätoivon täydellisesti, on kasassa ehkä yksi universumin häkellyttävimpiä kappaleita.

~ Missed Me ~

Missed me, missed me, now you've gotta kiss me.
If you kiss me, mister, I might tell my sister,
if I tell her, mister, she might tell my mother,
and my mother, mister, she might tell my father, mister,
he won't be too happy, and he'll have his lawyer,
come up from the city,and arrest you, mister,
so i wouldn't miss me if you get me,
mister, see?

Missed me, missed me now you've got to kiss me,
if you kiss me, mister, you must think I'm pretty,
if you think so mister, you must want to fuck me.
If you fuck me, mister, it must mean you love me,
if you love me, mister, you would never leave me.
It's as simple as can be!

Missed me, missed me now you've got to kiss me,
if you miss me, mister, why do you keep leaving?
If you trick me, mister, i will make you suffer,
and they'll get you, mister, put you in the slammer
and forget you,mister, then i think you'll miss me!
Won't you miss me,
won't you miss me?

Missed me, missed me, now you've got to kiss me!
If you kiss me, mister, take responsibility.
I'm fragile, mister, just like any girl would be
and so misunderstood (so treat me delicately!)

Missed me, missed me, now you've gone and done it!
Hope you're happy in the county penitentiary!
It serves you right for kissing little girls!
But i will visit if you miss me....say you miss me!!
MISS ME? How's the food they feed you?
Do you miss me? Will you kiss me through the window?
Do you MISS ME? MISS ME?
Will they ever let you go?
I miss my mister so.


Tämä tarina inspiroi muuten kokonaisen juonenkaaren myös marraskuiseen NaNoWriMo-urakkaani. Jep, siitä tuli paikoin vähän seal of approval (=hyväksynnän hylje) -tason kamaa.

Luvassa ei kuitenkaan ole velhoangstia ("I'm feeling cranky and pubescent today, and I don't know why!") , vaan lisää spontaaneja alkoholinhuuruisia lyriikoita!

~ Horrorpops - Crawl Straight Home ~

Home, home, home, home

Tingling mind and too big a smile
at least I got the room to spin with me
trying hard to walk a straight line
I think I lost my femininity
another shot
hey
tipsiness in affect

[Chorus]
On my hands and my knees
lost all my dignity
just made a pathetic prayer
need someone to hold my hair
a fearsome substance abuse
but there's so much to choose
can't even crawl straight home
can't get the keys in the door

Home, I wanna go home...

prickly heart and watery eyes
I'm ripe to be emotionalized
coated tongue and hairy teeth
I guess I'm not so lady-like
a social lubricant...
yeah?
I'm beyond thinking acts

[Repeat Chorus]

Home, I wanna go home...
Home, I wanna go home...

[Repeat Chorus]

Home, I wanna go home...
Home, I wanna go home...

- - -

Eilen oli ryyppäjäiset ja oli kivaa. Viimeinen olut vain oli ehkä pikkuriikkisen verran liikaa. Tämä päivä onkin sitten mennyt pitkälti vapistessa. En aio kuitenkaan pistää angstista mielialaloharia.

Erosta on nyt vähän päälle kolme viikkoa, joten lienee korkea aika avata tilannetta vähän monisanaisemmin kuin olen tähän asti tehnyt.

Kuten toisen osapuolen journalista on jo pääteltävissä ollutkin, niin erotilanne ei lopulta ollutkaan ihan niin draamaton kuin olen (tietoisesti) antanut ymmärtää.

Ihan ensimmäisenä haluan korostaa, ettei mikään eroa koskevista päätöksistäni ole syntynyt impulssina. Ajatukset itse erosta juontavat juurensa jo niinkin kauas kuin vuoteen 2006, mutta tuolloin en sitä vakavasti aikonut toteuttaa, koska tapanani ei ole antaa periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen osuessa kohdalle. Nyt kun olen tässä vuoden mittaan saanut puhuttua asiasta avoimesti ja rehellisesti erilaisten ulkoisten tahojen kanssa, niin olen viimein ymmärtänyt, ettei yhtä ihmistä ole loppupeleissä rakennettu kestämään systemaattisesti Kaikkea(tm). Epämääräisen ahdistuksen määrän romahtaminen puoleen heti eron jälkeen kertonee osaltaan siitä, että tämä oli pakko tehdä.

Toki aika nopeasti kävi ilmi, ettei toinen ollut ihan samoilla fiiliksillä liikenteessä.  Se on ollut vaikeata antaa itselleen anteeksi.

Mutta niin, koko tämän sopan vaikein ja dramaattisin osuus on vielä paljastamatta.

Pähkinänkuoressa ilmaistuna kävi nimittäin niin, että samaan aikaan kun tuhlasin kallisarvoista aikaa miettiessäni, miten ottaa eroajatukset mahdollisimman hienotunteisesti puheeksi, menin ihastumaan. Aika vakavasti. Tuttuun poikaan, ja ennen kaikkea Antin kaveriin. 
Niin vahvojen tunteiden herääminen toimi vihdoin viimein tarpeeksi vahvana signaalina minulle itselleni siitä, että nyt tämä vatulointi on mennyt jo liian pitkälle, ja ne kipeät, paskamaiset sanat on nyt vaan saatava ulos, etten vain oikeasti ala Antin selän takana kehittämään jo uutta suhdetta. Vaikken tätä ihastusta sinällään suostukaan katumaan eikä se minua hävetä, niin otan tämän puheeksi vasta nyt siksi, että eroilmoituksen yhteydessä kerrottuna se olisi helposti kuulostanut syyltä itse eroon. Ja syy tämä ei missään nimessä ollut. Olin eroamassa Antista joka tapauksessa, ja on silkkaa oman saamattomuuteni ja yhyy-miten-tekisin-tämän-loukkaamatta-toista-en-tiedä-siispä-odotan-vielä-pari-viikkoa -idioottimaisuuteni siivittämää huonoa mäihää, että uuden suhteen synty limittyi näin pahasti edellisen kuolonkouristusten kanssa. Sen toivoisin jokaisen ymmärtävän. En todellakaan ole missään vaiheessa ajatellut, että "huh, nyt mulla on uusi suhde viimein valmiina, nyt voin lopultakin erota helposti ja kivasti ou jee!". Tällaista tilannetta olen elämässäni viimeiseen asti pyrkinyt tietoisesti välttämään, ja onkin melkoisen absurdia/perseestä, että nyt tällainen kuvio sitten omalle kohdalle osui. No, kohtalolla on tunnetusti hulvaton huumorintaju...

Tietysti tilanne nyt näyttää ulospäin miltä näyttää. Ymmärrän ja jopa hyväksyn, että tekemiseni ja valintani tuomitaan. Hitto, jos näkisin itse vastaavaa ulkoapäin, minä varmaan olisin ensimmäisten joukossa tuomitsemassa. Kaikki tässäkin entryssä sanomani on varmasti kiusallisen helppo nähdä pelkkänä raukkamaisena selittelynä. Mutta toivon, että edes joku osaa tulkita sen myös totuutena. En ollut koskaan haaveillut tällaista eroa kohdalleni.

Tahdon kuitenkin myös uskoa, että olen halki tämän sotkun toiminut vain juuri niin oikein, kuin kulloisissakin olosuhteissa olen vajavaisilla ihmissuhdetaidoillani voinut. Omatuntoni on siltä osin puhdas. Varmasti olisin voinut pelata korttini paremmin ja hoitaa asiat tusinassa kohtaa "hitusen" tyylikkäämmin - mutta millä ihmeen magical skilleillä olisin yksinkertaisesti kyennyt siihen? Tämä oli elämäni ensimmäinen parisuhde, ensimmäinen ero. Vasta nyt minulla on riittävästi ekspaa hoitaa asiat vastaisuudessa paremmin.

Tämän avautumisen tarkoitus ei ollut osoittaa, että "wynh wynh, minähän tässä se uhri olenkin". Tämä on silkka yritys luoda hieman lisää valoa tilanteeseen, joka monia osapuolia ja myös ulkopuolisia varmasti mietityttää. Siksipä taidan jättää tämän ainakin toistaiseksi kaikille avoimeksi, jos se katkoisi potentiaalisilta huhuilta edes vähän siipiä.

Tiedän olevani tässä asetelmassa paremmassa asemassa kuin ansaitsisinkaan, ja se välillä häiritsee minua ihan oikeasti.

Tiedoksenne näin post scriptumina siis kuitenkin saatettakoon, että minä ja parokki  hengailemme nykyään aika paljon yhdessä. Se on  hieno poika, älkää siis olko huolissanne.

Tuota eilisen keikan avausrepliikkiä ei vain voinut jättää käyttämättä entryn otsikkona. Sori. :P

Harvinaisen kovalla vauhdilla mutatoituvasta elämäntilanteesta huolimatta en ole tinkinyt juhlimisesta, joka tähän vuodenaikaan kuuluu. Vappu tuli vietettyä ensimmäistä kertaa Jyväskylässä, ja oli kyllä mukavaa. Hiprakkaista pyörimistä lokaatiosta X lokaatioon Y, siitähän se hyvä meininki yleensä syntyy.

Sääkin on ollut uskomattoman upea. Toivottovasti uusi kesähameeni (joka piti postittaa takaisin Helsinkiin hälyttimenpoistoon, grr) palaisi pian kotiin. Ei huvittaisi tapella siitä viikkokausia, varsinkaan näissä olosuhteissa

Eilinen keikka oli muuten Turmion Kätilöiden keikaksi pienoinen pettymys. Ensinnäkin setti alkoi reilun tunnin myöhässä (huhujen mukaan poikien oli saatava katsoa Suomen peli loppuun), kaikki 170+ cm -tapaukset parkkeerasivat itsensä jälleen kivasti eteeni, ja näistä vielä kuusi lähintä olivat keskenään pariskuntia, jotka eivät siis olleet todellakaan maksaneet kahdeksaa euroa bändin näkemisestä vaan oman humalaisen onnensa esittelemisestä kanssaihmisille. Okei, tämä kaikki on sinällään peruskeikkameininkiä, jonka olisi voinut antaa anteeksikin - ellei päälleni olisi kaiken huipentumaksi kaatunut kaksi umpikännistä 80-kiloista miestä. Lensin pari metriä pitkin lattiaa ja kampesin itseäni sieltä kiroillen ylös ihan hyvän tovin. Onneksi kukaan läsnäolijoista ei vaan vahingossakaan tarjonnut apua, ei sitä olisi tarvittukaan. Independent woman ja silleen.

Onneksi itse esitys oli taattua kätilölaatua, ja sitä katseli ja kuunteli kyllä ilolla. Pelkkiä hyviä biisejä täynnä koko setti, mutta parasta oli ehkä kuulla Lepositeet, Pirun nyrkki, Verta ja lihaa ja Minä määrään.

Näin keikan jälkimainingeissa ajattelin jakaa kanssanne muutamia pätkiä Turmion Kätilöitten tuotannosta. Itselleni kyseessä on hyvin rakas artisti, joka onnistuu edustamaan montaa minulle tärkeää asiaa - heidän taiteessaan on sekä sitä hengenpelastusmeininkiä, että silkkaa hyvien bileiden tuntua. Lyriikkaihmisenä arvostan erityisesti bändin veikeitä sanoituksia. Paljon pelottavan  teräviä havaintoja, mutta aika pitkälti kieli poskella tehtynä. En jaksa vielä avautua, miksi nämä muutamat poimitut lyriikat koskettavat minua, joten saatte ihan itse pienissä päissänne päätellä, mikä niissä kolahtaa ja millä tavalla.

( Pirun nyrkki )


( Shuttle to Venus )

( Verta ja lihaa )

( 4 käskyä )

( Teurastaja )

Paljon muitakin loistavuuksia löytyy kyllä, mutta ei nyt ihan monsterimittaista entryä ollut tarkoitus tehdä. Lisää siis joskus toiste. Sillä välin, tutustukaa ihmeessä Kätilöiden tuotantoon, jollette ole niin tehneet jo.

Minä ja Antti olemme päättäneet erota.
Tapaukseen ei liity yletöntä draamaa. Mutta kuten odottaa sopii, olo on nyt hieman outo liki neljän ja puolen vuoden jälkeen.

Lähiaikojen ohjelmassa kiivasta kämpänetsintää. Asian etenemisestä tiedotetaan aikanaan.